![[personal profile]](https://www.dreamwidth.org/img/silk/identity/user.png){kind=small}
review: Jalat ilmassa
Jul. 28th, 2024 01:30 ama review of Jalat ilmassa by Antti Rönkä (originally from 05-01-20)
Tätä innostuin lukemaan ennen kaikkea siksi, että yliopistossa tapahtuvat kirjat ovat kokemuksessani varsin harvinaisia (ja sellaiset minua nimenomaan enemmän kiinnostaisi kuin koulussa tapahtuvat).
Ensimmäiseksi sanoisin, että kirjoitus on tässä hyvin "tehokasta": päähenkilö Aaron ahdistus saadaan välitettyä täydellisesti. Minua ahdisti lukiessa niin kovasti että aivot olivat koko ajan paniikkimoodissa, tuli huono olo ja pystyin lukemaan vain sivun kerralla.
Loppupäässä kestin lukea paljon nopeammin ja aloin jo harkita viiden tähden arvostelua, kunnes tuli viimeinen luku. Siis tietenkin traumoista puhuminen on tarpeellinen askel, mutta toivoisin että sitä elämää sen jälkeen olisi vähän enemmän näytetty. Loppuluku oli niin huoleton että saattaisi uskoa kaikkien ongelmien ratkenneen taialla.
Luin haastattelussa, että ahdistus ja masennus ovat own-voices -perusteisia. On siis oletettava, että loppu vaan oli vähän onneton eikä tietämättömyyden tuote. Selittäytynee sillä että tämä on ensiromaani, ja ensiromaaniksi erittäin hyvä.
Yliopistoa oli aika vähän, mutta eipähän se ollutkaan tämän romaanin keskeinen aihe.
Tätä innostuin lukemaan ennen kaikkea siksi, että yliopistossa tapahtuvat kirjat ovat kokemuksessani varsin harvinaisia (ja sellaiset minua nimenomaan enemmän kiinnostaisi kuin koulussa tapahtuvat).
Ensimmäiseksi sanoisin, että kirjoitus on tässä hyvin "tehokasta": päähenkilö Aaron ahdistus saadaan välitettyä täydellisesti. Minua ahdisti lukiessa niin kovasti että aivot olivat koko ajan paniikkimoodissa, tuli huono olo ja pystyin lukemaan vain sivun kerralla.
Loppupäässä kestin lukea paljon nopeammin ja aloin jo harkita viiden tähden arvostelua, kunnes tuli viimeinen luku. Siis tietenkin traumoista puhuminen on tarpeellinen askel, mutta toivoisin että sitä elämää sen jälkeen olisi vähän enemmän näytetty. Loppuluku oli niin huoleton että saattaisi uskoa kaikkien ongelmien ratkenneen taialla.
Luin haastattelussa, että ahdistus ja masennus ovat own-voices -perusteisia. On siis oletettava, että loppu vaan oli vähän onneton eikä tietämättömyyden tuote. Selittäytynee sillä että tämä on ensiromaani, ja ensiromaaniksi erittäin hyvä.
Yliopistoa oli aika vähän, mutta eipähän se ollutkaan tämän romaanin keskeinen aihe.
